Linnanherra Eerik Sturen kertoman mukaan kirjasi ylös Kaarlo Kustinpoika helmikuussa 1682 Karl XI ollessa Ruotsin kuninkaana.
Minä vapaaherra Eerik Sture, Aatelin linnan seitsemäs päällikkö, haluan nyt muistiin merkittävän Vuokatin linnan, myöhemmän Aatelin linnan vaiheet mitään tärkeää pois jättämättä tai omaa osuuttani tapahtuneessa korottamatta.
Muistuttakaamme ensiksi mieliin ne tärkeät tapahtumat, joiden vuoksi Vuokatin linnassa tai Aatelin linnassa puhutaan ruotsia ja suomea eikä tanskaa tai venäjää. Kaikki alkoi marraskuussa 1520 Ruotsista.Tanskan kuningas Kristian II, tyranniksi kutsuttu, mestautti 82 ruotsalaista aatelista Tukholmassa. Kun tieto verilöylystä saavutti maakunnat, talonpojat nousivat kapinaan unionikuningasta vastaan. Johtajaksi talonpojat valitsivat Vaasa-suvusta Kustaa Eerikinpojan, joka oli onnistunut pakenemaan Tanskasta vankeudesta. Kustaa oli menettänyt verilöylyssä isänsä ja kaksi enoaan, joten hänellä oli omasta puolestaan kylliksi syytä nousta tyrannikuningasta vastaan.
Aatelin Linnan ensimmäinen linnanherra Niilo Knuutinpoika taisteli Kustaa Vaasan puolella ensin Taalainmaalla ja sitten Suomen rannikolla vapauttaen Turun ja Raaseporin linnat. Kun juutit oli lyöty myös sisämaassa ja Viipurissa kolme vuotta Tukholman verilöylyn jälkeen, Suomi liittyi osaksi Ruotsin kuningaskuntaa ja sai myöhemmin herttuakunnan aseman. Rauhaa ei suotu herttuakuntaan. Rajariidat jatkuivat, sillä työteliäät savolaiset olivat levittäytyneet yli Pähkinäsaaren rajan asuttaen karjalaisten erämaita Kainuussa asti. Jo Tukholman verilöylyn aikana Oulujärven rannoilla viljeltiin ja vuonna 1531 korvesta maksettiin ensimmäiset verot kruunun kassaan. Yhä useamman talon nuorempi poika tai tytär haki elantoa erämaista, kun Kustaa Vaasa julisti vuonna 1542 kaikki Suomen ja Ruotsin asumattomat erämaat Jumalan, kuninkaan ja kruunun omiksi.
Jo ennen tuota julistusta oli päätetty, että kruunun alamaiset tarvitsivat suojaa karjalaisilta, jotka myös kulkivat erämaissa kuin kotonaan. Juuttien karkotuksessa kunnostautunut Niilo Knuutinpoika oli ollut Kustaa Vaasan ja kuningatar Margareetan vieraana. Puhe oli kääntynyt niihin kahakoihin, joita jatkuvasti Suomen rajamailla käytiin. Margareeta oli osoittanut salin ikkunasta pihalle ja sanonut: ”Meillä on muurit suojanamme, vaikka olemme ystävien keskellä. Mutta jumalan lapset erämaan laidalla saavat paeta vainoojiaan kiven taakse.” Kuningas Kustaa tarttui rakkaan vaimonsa sanoihin ja kirjoitti Niilo Knuutinpojalle valtakirjan. Sen voimin hän sai rakentaa turvalinnan uudisraivaajien ja valtakunnan itäisen rajan suojaksi. Linnan rakentamisen tuli kuitenkin tapahtua salassa, sillä rajakiistan vuoksi Venäjä ei suvaitsisi kuninkaan linnaa omanaan pitämälle alueelle.
”Nousimme veneellä ylös vesireittiä Oulujärveltä kohti itää ja Vienaa. Päivämatkan päästä isolta järveltä virta oheni ja mutkitteli läpi järvisokkeloiden. En enää ihmettele, miksi karjalaiset kutsuivat tätä kylää sotkumaksi. Nousimme kumppanini kanssa virtaa suojaaville vaaroille. Lännenpuolinen Vuokatti kutsui jykevää varustusta vierelleen. Piirrän alueesta kuninkaalle kartan ja aloitan rakennustarvikkeiden hankinnan.” Niilo Knuutinpojan päiväkirjamerkintä heinäkuulta 1540.
Kuningas hyväksyi uskollisen soturinsa ehdotuksen linnan paikaksi ja lähetti Turusta Vuokattiin muurausmestarin ja kuusi apumiestä. Niilo Knuutinpoika sai työhönsä avuksi lisäksi kymmenen miehen varuskunnan ja neljä kirvesmiestä. Alueelle asettuneilta talonpojilta ostettiin rakentajien kaipaama ruoka. He toimittivat myös puuta ja kiveä, kunhan kaskenkorjuulta ennättivät.
Muurarimestari oli apulaisineen ollut korjaustöissä Turun linnassa. Turussa kalseaa kivilinnaa oli kuninkaan määräyksestä ehostettu asuinlinnaksi. Muurarimestari vannotti ottamaan asuinmukavuuden huomioon heti alusta asti. Vuokatin linnasta tuli näin asujilleen mieluisin varustus koko Ruotsin laajassa valtakunnassa.
Linnaan tuli kaksi päärakennusta, josta kumpaiseenkin kaksi jykevää tykkitornia. Linnanherran käytössä oleva keskisali nimettiin linnan perustamista ehdottaneen kuningatar Margareetan mukaan. Neljän vuoden uurastuksen jälkeen Niilo Knuutinpoika saattoi kirjoittaa kuninkaalle, että suojalinna oli valmis. Kuninkaan lähetti vahvisti Niilon toiveen: mies sai kunnian palvella Vuokatin linnan ensimmäisenä päällikkönä. Varuskuntaa kuningas vahvisti viidellä jousimiehellä ja kymmenellä keihäsmiehellä sekä neljällä rautatykillä. Linnassa oli siis linnanherran lisäksi 25 monissa taisteluissa kouliutunutta sotilasta.
Linnanherran saliin oli koottu rakennustyömaalta löytyneitä ja maan kätköön joutuneita esineitä. Vuokatinvaara oli jo niiden perusteella nähnyt aikojen saatossa monia kaukaa matkanneita miehiä. Hurjat viikingit olivat ulottaneet retkensä näille vesille, sillä vaaran kupeelle oli haudattu korkea-arvoinen soturi. Hänen mukaansa hautaa oli laitettu kypärä, kilpi, miekka, tikari ja keihäs. Apumies oli kunnioittavasti siirtänyt haudan tavaroineen toisaalle, mutta oli tuonut tikarin Niilolle arvellen, että soturi pärjää toispuoleisessa ilman sitäkin. Vaan outoja ja mystisiä olivat ne riipukset ja korut, jotka muurarin apulainen oli löytänyt vaaran laella olevasta syvästä lammesta. Muurarimestari oli arvellut korujen ja jalokiven tulleen kaukaa idästä, tataarien maasta. Kristinuskoa ei niiden tekijä ollut tunnustanut, sillä ristiä tai muita oikean uskon symboleita ei niissä ollut. Rakennusaikana löydetyt aarteet koristavat vieläkin linnanherran huoneistoa muistuttaen meitä omasta kuolevaisuudestamme ja nöyryydestämme Kaikkivaltiaan Jumalan silmien alla.
Vuokatin linna teki tehtävänsä ja Oulujärven alueen talonpojat saivat viljellä maitaan rauhassa monen sadonkorjuun ajan. Niilo Knuutinpoika kiersi jokivartta ja vieraili taloissa kertoen, että he olivat kuninkaan suojeluksessa. Linnassaan Niilo piti aina vartiota ja kokosi varusväkensä jokaisen täydenkuun aikana harjoituksiin. Kun linnanherra tunsi jalkojensa painavan ja silmiensä terävyyden himmenevän, hän pyysi ja sai kuninkaaltaan vapautuksen rajojen valvonnasta. Viime vuodet Niilo palveli Kustaa Vaasan neuvonantajana jättäen tämän maallisen elämän murheet samana syksynä kuin rakastamansa kuningas.
Uusi linnanherra oli Niilo Knuutinpojan joukoissa palvelleen ratsumiehen poika, Lauri Olavinpoika. Ritarisäätyinen linnanherra seurasi huolestuneena uutisia Ruotsista, sillä uusi kuningas Eerik XIV tuntui rikkovan sen, minkä Kustaa Vaasa oli suurella työllä rakentanut. Kun linnanherra Lauri Olavinpoika kuuli rehdeiksi tuntemansa sukulaistensa joutuneen kuninkaan epäsuosioon, aloitettiin linnassa uusi työmaa. Vuokatin linnaan rakennettiin tyrmä ja linnoituksen tornit muutettiin asuinkäyttöön. Samalla tornien seinämiä vahvistettiin ja asevarastoa laajennettiin, sillä linnanherra sai käyttöönsä kymmenen muskettia ampumatarvikkeineen.
Aatelisten kohtalosta huolestunut linnanherra kirjoitti kuninkaalleen kirjeen ja lupasi linnan tyrmän ja tornit kuninkaan epäsuosioon joutuneiden miesten uusiksi asuinsijoiksi. Eerik XIV ei tuntenut Vuokatin linnan oloja, koska linnan rakentaminen oli pidetty salassa ja luuli linnaan passituksen olevan kovakin rangaistus heille, joita jo mieleltään sairas kuningas luuli vihollisikseen.
Linnanherran serkku, vapaaherra Henrik Jaakonpoika oli kannattanut Juhana herttuaa hänen kiistassaan veljensä kuningas Eerikin kanssa. Kuningas vangitutti herttuan ja hänen kannattajansa. Henrikin saaman kuolemantuomion kuningas muutti karkotukseksi Vuokatin linnan tyrmään. Kuninkaan hulluus ei ulottunut rajamaille saakka. Linnanherra Lauri Olavinpoika piirsi tuomitun vapaaherran Henrik Jaakonpojan ranteeseen kynällä viivan ja sanoi sen olevan kuninkaan kahle. Tuomittu osallistui asepalvelukseen arvonsa mukaisesti ja illasti aina serkkunsa, linnanherran kanssa. Linnan tyrmässä säilytettiin nauriita talven varalle.
Kun aateli syöksi Eerik kuninkaan vallasta, linnanherra pyyhki jo kuluneen mustesulan viivan pellavaliinallaan serkkunsa kädestä. ”Koska minulla on nyt vapaus lähteä, on minulla myös vapaus jäädä. Ja sitä aion käyttää”, totesi Henrik Jaakonpoika serkulleen. Oivan vankeusrangaistuksen muistoksi Lauri Olavinpoika nimesi serkkunsa asuttaman tornihuoneiston Eerikin nimeen.
Kun Vuokatin linnan valmistumisesta oli kulunut pitkälti neljättä vuosikymmentä, erämaista kantautui sana, että vainolaiset olivat jälleen liikkeellä. Lauri Olavinpoika vahvisti linnaa tulevia koitoksia varten. Miehet kaivoivat linnan ympärille vallihaudan ja nostosillat piirityksen varalta. Rakennustöiden aikaan Henrik Olavinpoika partioi selkosia ja joenvarsia viiden ratsumiehen kanssa varoittaen tilallisia lähestyvistä vihollisista ja tehden kiusaa valtakuntaan astuneille varasjoukoille. Suuri vienalaisjoukko sai palata tyhjin käsin kotoon, koska se menetti kaikki veneensä kuninkaan miesten työnnettyä ne yöllä virranvietäväksi.
Mutta erämaat ovat laajat ja joka vuosi idän miehet tulivat rosvoretkilleen Oulujärven pitäjiin. Vienalaiset kiersivät Vuokatin linnan ja iskivät suojaamattomiin taloihin kauempana kuin koskaan ennen. Retkistään he saivat maksaa kovan hinnan, kun joutuivat Vuokatin linnan väen yhyttämiksi. Niin suureksi kasvoi viha ja pelko Vuokatin linnan väkeä kohtaan, että tsaarin kehotuksesta karjalaiset kokosivat suuren sotajoukon turvalinnaa piirittämään. Joukkoa tuli johtamaan upseeri tsaarin armeijasta ja heillä oli mukanaan kaksi tykkiä. Kahdenkymmenenviiden miehen varusväki linnanherra Lauri Olavinpojan johdolla ei hyväksynyt venäläisten esittämää antautumispyyntöä. Vaarankupeesta he johdattivat vallihautaan veden, hinasivat nostosillat ylös ja valmistautuivat pitkään piiritykseen.
Tässä vaiheessa menneiden sukupolvien töitä tuntematon voi ihmetellä, miksi kuningas on jättänyt kruunun alamaiset yksin vihollisen kanssa. Kustaa Vaasalle niin tärkeät itäiset maakunnat olivat joutuneet osaksi kuninkaiden ja herttuoiden valtapeliä. Kun suomalaisia joukkoja olisi tarvittu talonpoikia turvaamaan itäisellä rajalla, heitä heiteltiin ympäri valtakuntaa milloin ketäkin vastaan marssimaan. Yksin sai Vuokatin linna ja sen uskollinen varusväki puolustaa kuninkaan alamaisia Laatokan ja Jäämeren välillä.
Kova oli puolustuksen hinta. Vaikka varusväki tuhosikin tykeillään piirittäjän suurella vaivalla Vuokattiin raahaamat tykit, linnanherra Lauri Olavinpoika sai pahan vamman venäläisten tulituksesta. Kolme miestä kaatui venäläisten rynnäköidessä linnaan. Piirittäjät olivat nostaneet suuret tikapuut tornien ampuma-aukkoihin, mutta valpas vartija hälytti varusväen tuimaan taistoon. Venäläiset lyötiin ja suuret miestappiot saivat heidät perääntymään ja nuolemaan haavojaan. Lauri Olavinpoika nimitti serkkunsa Henrik Jaakonpojan uudeksi päälliköksi ja lähti asemiehensä kanssa pitkälle matkalle Ouluun hoidettavaksi ja viemään samalla sanaa vihollisen suuresta sotajoukosta.
Erämaiden hätä saavutti vihdoin kuninkaan. Juhana III perusti Ouluun tykkivarikon ja antoi sotilailleen lupauksen itään suuntautuvasta sotaretkestä. Suomen sotavoimien ylipäällikkö marski Klaus Fleming vannotti pohjalaisille joukoille, että Viena oli asevoimin liitettävä lopullisesti ja pysyvästi osaksi Ruotsin kuningaskuntaa. Suuri sotajoukko lähti liikkeelle suurin toivein, mutta kärsi kolme päivää kestävässä taistelussa raskaan tappion. Enemmän tuhoa sai aikaan talonpoika Pekka Vesaisen johtama sadan miehen sissijoukko. Vaikka iskut heikensivät vihollisen intoa lähteä ryöstöretkille Oulujärven erämaihin, venäläisiä ei oltu lyöty. Vuokatin linna oli hiljentynyt jouluateriaan, kun muurin portilta kuului vaativa koputus. Talonpoikien lähettämä sanansaattaja toi viestin suuren ratsujoukon tunkeutumisesta kohti kuninkaan maita. Miehiä oli ollut monta komppaniaa. Tiedustelijat saivat yhteyden sotajoukkoon, ja he kertoivat, että 3000 sotilaan joukkoa johti ruhtinas Grigori Volkonski. Linnan päällikkö Henrik Jaakonpoika lähetti ratsumiehen Oulun linnaan varoittamaan Pohjanlahtea kohtaavasta suuresta vaarasta. Oulun linnan varusväki vältteli kuitenkin kohtaamasta vihollista, joka poltti Oulujokivartta ja Limingan uuden kirkon. Vasta paluumatkallaan Karjalaan sotajoukko sai kokea kuninkaan aseiden voiman. Vuokatin linnan väki Henrik Jaakonpojan johdolla yhytti kurussa venäläisten etujoukon, tukki ulospääsyn rotkosta ja surmasi vihollisen viimeiseen mieheen. Venäläisten jälkijoukko sen sijaan valitsi toisen reitin ja palasi ryöstösaaleineen kotiinsa.
Pientä kahinointi puolin ja toisin jatkui vielä vuosia. Oulusta lähteneet joukot eivät saaneet juuri muuta aikaan kuin venäläisten oman kostoiskun. Vienalaisten ryöstöretket suuntautuivat milloin Oulujärven harventuneille kaskimaille, milloin vesireittejä pitkin Pohjanlahden viljaville alangoille. Uusi kuningas Sigismund ei ymmärtänyt pohjoisia hätää ja olosuhteita senkään vertaa kuin Juhana III. Päinvastoin, hän määräsi Oulun ja Vuokatin linnojen tykit kuljetettavaksi omien joukkojensa tarpeisiin Tukholmaan. Henrik Jaakonpoika vastasi kuninkaalle, ettei Vuokatissa ole yhtään ylimääräistä kanuunaa. Muita käskyjä tai vaatimuksia ei Sigismund enää Vuokattiin lähettänyt.
Vienan ja Pohjan väki alkoi olla kypsä rauhaan. Kun vielä Venäjän oma tilanne oli yhtä sotkuinen kuin kuningashuoneen tora Tukholmassa, valtakunnat sopivat uudesta rajalinjasta Täyssinän kylässä vuonna 1595. Se selkeytti epävirallisen rajalinjan varrella seisoneen Vuokatin linnan aseman osaksi Ruotsin kuningaskuntaa. Raja siirtyi kulkemaan linnasta toistakymmentä peninkulmaa itään.
Seuraavat kymmenen vuodenkiertoa olivat Vuokatin linnassa rauhan ja rakentamisen aikaa. Lännessä talonpojat kahakoivat aatelin kanssa, mutta Vuokatin väki pysyi erossa tästä ikävästä sodasta, jossa maanmiehet kävivät toisiaan vastaan. Ruotsissa valta oli siirtynyt Sigismundin perheeltä Kaarle-herttualle, Kustaa Vaasan ja Margareetan pojalle. Henrik Jaakonpoika lähetti linnanpäällikkönä kirjeen uudelle kuninkaalle ja pyysi ohjeita.
Kuninkaaksi kruunattu Kaarle IX ei jättänyt Suomen rajamaita oman onnensa nojaan. Hän vahvisti pohjoisen puolustusta antamalla määräyksen Kajaanin linnan rakentamisesta ja Oulun linnan vahvistamisesta. Vuokatin linnaan hän lähetti kaksi nuorta aatelismiestä ratsumiehen oppiin. Pohjola ja Jäämeri kiinnostivat kuningasta, mutta armeijansa pääjoukot hän määräsi iskemään Baltiaan. Sota etelässä sujui huonosti, mutta Venäjälle lähetty armeija onnistui paremmin. Kaarle IX tarjosi nimittäin sotavoimaa tsaariksi pyrkivälle Vasili Suiskille. Vastineeksi kuningas saisi Venäjältä Käkisalmen. Kuninkaan joukkoja johti nuori Jaakko de la Gardie, entisen ylipäällikön Pontus de la Gardien 25-vuotias poika. Jaakon joukot marssivat kevättalvella 1610 Moskovaan. Seuraavana vuonna Ruotsin lippu nousi Novgorodin ylle.
Myös Vienan linnoituksia vastaan iskettiin tuhannella miehellä, mutta sotaretki juuttui aikaiseen kevääseen. Vienalaiset tekivät puolestaan retken Oulujärven alueelle, ja he verottivat luvatta kruunun alamaisia. Vuokatin linnan varusväki iski vienalaisten kimppuun ja käydyssä lähitaistelussa linnanherra Henrik Jaakonpoika sai kuolettavan haavan ja menehtyi. Kuninkaan linnaan lähettämä nuori Eerik Stolte otti päällikkyyden ja vetäytyi miehineen linnan suojiin. Kovasta tulituksesta huolimatta Stolte kantoi Henrikin ruumiin linnan suojiin. Henrik haudattiin siunattuun maahan läheiseen kylään.
Kuten linnanherra Henrikin, oli myös Kaarle IX aika maan päällä kulunut loppuun. Hänen kuoltua halvaukseen kuninkaaksi nousi hänen poikansa Kustaa II Aadolf, joka mieli nousta myös Venäjän valtaistuimelle. Ruotsin ja Venäjän yhteinen valtakunta ei venäläisiä miellyttänyt, sillä he äänestivät tsaariksi nuoren pajarin, Mikael Romanovin. Uusi tsaari lopetti vihollisuudet kahden valtakunnan välillä. Inkerinmaalla Stolbovan kylässä 1617 tehty rauhansopimus turvasi tsaarin aseman, mutta antoi Ruotsille Suomenlahden ja Käkisalmen Karjalan. Kuningas Kustaa II Aadolf tunnusti päälliköilleen, että rauhansopimus oli paras tae Suomen turvaksi, sillä etelässä raja oli siirtynyt suuren Laatokan merelle, jota ei venäläinen kevyin sydämin ylitä.
Ennen rauhansopimusta nuori kuningas Kustaa II Aadolf teki Suomeen useita matkoja. Oulusta hän matkasi Vuokatin linnaan ja neuvotteli pitkään linnanpäällikön, varakreivi Eerik Stolten kanssa. Kuningas lupasi linnanherralle, että Oulujärven talonpojat saavat jatkossa olla rauhassa. Kuninkaan aseille hän ei kuitenkaan luvannut lepoa, vaan kertoi Puolan uhkaavan kuningaskunnan tulevaisuutta. Stoltea kuningas vannotti kouluttamaan viidenkymmenen uskaliaan ratsumiehen joukon. Vastineeksi palveluksistaan kuningas lupasi verohelpotuksia ja vapautuksen sotaväenotosta ratsumiehen varustaneille tiloille. Vuokatin linnalle kuningas antoi uuden nimen: Aatelin linna. Stolte nimesi kuninkaan kunniaksi yhden tornihuoneen kantamaan Kustaa II Aadolfin nimeä.
Niin laskeutui rauha itäisille maille, mutta kuninkaan toiveen mukaisesti aseita ei unohdettu tallin ylisille. Ei vaan viittäkymmentä vaan kuusikymmentä taitavaa ratsumiestä Eerik Stolte koulutti omaksi komppaniakseen. Aatelin linnassa kuunneltiin mielenkiinnolla uutisia etelästä: Kustaa II Aadolf oli iskenyt Riikaan vuonna 1621 ja valloitti sen ankaran piirityksen jälkeen. Samana vuonna Vuokattiin saapui nippu kuninkaan kirjaamaa tekstiä. Kuninkaan nimissä oli annettu armeijan ohjesääntö. Sota-artikloissa kuningas edellytti joukoiltaan, että sotaa oli käytävä ilman hyödytöntä kovuutta ja raakuutta. Kunniantunto oli sotilaan tärkein ominainen. Artiklassa kirjoitettiin: ”Älköön yksikään soldatti ryövätkö eli ryöstäkö jotakuta kirkkoo eli hospitalii, ei myöskään pidä vaivaaman pappia, ylen vanhoja ihmisiä, vaimoja, neitsyitä eli lapsia, muutoin jos ei joku heistä rupee itsens aseitten kans varjelemaan ja vastaan lyömään.”
Sota-artikloissa kiellettiin juopottelu, jumalanpilkka ja siveettömyys. Kuolemantuomio oli luvassa, jos rynnäkön jälkeen sotilas erehtyi juomaan itsensä juovuksiin ja häpäisemään itsensä joukkojen edessä. Joukkojen mukana piti olla pappi, joka suoritti joukoille jumalanpalveluksen joka päivä.
Vihdoin tuli kutsu tositoimiin. Kuningas aikoi sotaan Puolaa vastaan Liivinmaalla. Puolan ratsuväki oli toistaiseksi ollut voittamaton, ja heitä vastaan kuningas laittoi suomalaiset ratsumiehet. Eerik Stolte ratsasti komppaniansa kärjessä ja muiden suomalaisten rykmenttien mukana Liivinmaahan. Suuri taistelu käytiin vuoden 1626 alussa Wallhoffissa, missä suomalaiset murskasivat ensimmäistä kertaa puolalaiset. Stolten komppania kunnostautui taistelussa, ja linnanherra sai jälleen illastaa kuninkaansa kanssa.
Aselepo Puolan kanssa lopetti vihanpidon, mutta rauhan aika ei jäänyt pitkäksi. Keskisessä Euroopassa käytiin ankaraa sotaa Saksan maalla. Kuningas pelkäsi katolisen keisarikunnan tunkeutuvan heidän sisämerelleen, Itämerelle. Eerik Stoltea ja hänen kunnostautuneitaan ratsumiehiä tarvittiin jälleen. Kuningas nousi maihin Oderin suistossa ja aloitti pitkän marssin kohti etelää. Liittolaisekseen Kustaa II Aadolf sai saksilaiset, joiden kanssa hän löi keisarillisen armeijan syksyllä 1631 Breitenfeldissa. Kuningas päätti talvehtia Mainin ja Reinin vesireittejä vartioiden. Hakkapeliittoiksi sotahuutonsa ansiosta nimetyt ratsumiehet nauttivat talvikuukausina viiniä ja vehnäleipää ainaisen kuivan leivän ja veden sijasta. Piippu oli ilmestynyt monen miehen suuhun, sillä tupakanpoltolla yritettiin täyttää sitä tyhjää tunnetta, jonka sotiminen kaukana kotiseuduilta aiheuttaa. Kaipuu kotiin oli kova. Yksi Stolten komppanian ratsumiehistä, varapäälliköksi ylennyt Petrus Henrikinpoika Lukkari, lausui ääneen kaikkien ajatukset: ”Ruoka sulaa täällä suuhun, mutta talvi ilman pehmeää lunta ja pimeitä öitä on kuin nauttisi väljähtynyttä olutta.” Kaksi rykmenttiä peräpohjolan ratsumiehiä täytyi lähettää takaisin kotiin, sillä leuto ilma sai heidät ja heidän hevosensa sairaaksi.
Päivien lämmettyä ja teiden kuivettua sotajoukot lähtivät jälleen liikkeelle. Kuninkaan joukot ylittivät Lech-virran suomalaisten pidäteltyä katolilaisia. Suuret armeijat kävivät kuurupiiloa keskenään, kunnes öiden jo kylmetessä ne kohtasivat toisensa lähellä Leipzigin kaupunkia, Lützenissa. Tuo kuudes päivä marraskuuta vuonna 1632 oli surun päivä. Kustaa II Aadolf kuoli johtaessaan ratsuväkeä vihollisen kimppuun. Vuokatin miehet olivat niiden ratsumiesten joukossa, jotka seurasivat kuningasta iskeäkseen katolilaisten armeijan vasempaan siipeen. Ratsuväki joutui ylittämään ojan, jolloin joukot joutuivat epäjärjestykseen. Juuri sillä hetkellä iskivät vihollisen joukot ratsumiestemme kimppuun ja voi! Yhden keisarillisen kyrassieerin pistoolin luoti osui rakkaaseen kuninkaaseemme. Kuninkaan ratsu tyhjin satuloin nelisti pitkin joukkojemme rintamaa, jolloin surullinen tieto kuninkaan kuolemasta levisi hetkessä koko armeijan. Saksi-Weimarin herttua Bernhard otti joukot haltuunsa ja kuuli alipäälliköiltä selvän viestin: nyt on aika kostaa kuninkaamme kuolema. Koko armeija syöksyi eteenpäin, etunenässä Vuokatin ratsumiehet Eerik Stolten ja Petrus Henrikinpojan johdolla. Petrus raivasi tiensä Pappenheimin keisarillisen ratsuväen ja sivalsi joukkojen päällikköä niin, että hän joutui vetäytymään taistelusta.
Vaikka taistelukenttä jäi illalla ruotsalaisten haltuun, leirissä ei iloittu. Armeija oli menettänyt paitsi kuninkaansa myös 3000 miestä. Petrus Henrikinpoika ja Eerik Stolte etsivät lamppujen valossa kuninkaan ruumista kuolleiden joukosta ja pohtivat keskenään mihin sota oli menossa. Kustaa II Aadolfin tytär Kristiina oli tuskin kuutta vuotta vanha. Luottaisivatko Saksan protestanttiset ruhtinaat kuusivuotiaan lapsen johtamaan kuningaskuntaan ja pitäisivätkö Ruotsia yhä jykevänä liittolaisena? Mietteissään ystävykset haravoivat taistelukenttää, kunnes yksi miehistä löysi taistelun melskeissä kadonneen kuninkaan ruumiin. Hakkapeliitat kantoivat kuninkaan ruumista yli hevosten kavioiden ja kanuunan ammusten runteleman maan. Epävarmuus tulevasta painoi raskaana miesten hartioita. Osa itki. Petrus ja Eerik nousivat mielessään Vuokatin vaaran ylle, missä tuuli vei tympeät ajatukset mennessään ja silmä lepäsi vaarojen ja sinisten järvien sokkeloissa.
Vaan yksin sai nousta Vuokatinvaaran ylle Petrus Henrikinpoika Lukkari. Sota Saksassa jatkui ja hyökkäyksessä keisarillista armeijaa vastaan Eerik Stolte kaatui. Viimein päätti sijaishallitus vetää joukkonsa pois Saksasta. Harvaksi oli Vuokatin miesten ratsujoukko huvennut. Kuudestakymmenestä miehestä palasi yksitoista. Petrus Henrikinpoika asettui asumaan Aatelin linnaan, missä pieni varusväki oli pitänyt vartiota ja järjestystä pitkien sotavuosien aikana. Uusi linnanpäällikkö viihtyi usein polttamassa piippua kuninkaan muistoksi hänen nimeään kantavansa tornissa. Huoneiston seinälle hän kiinnitti ainoan sotasaaliinsa Saksan vuosiltaan: kaunista aatelisnaista esittävän taulun.
Niin koitti Kainuuseen pitkä rauhan aika, jossa ahkerat kädet ja virkeä mieli valjastettiin mieluummin arjen askareisiin kuin sodan töihin. Talot kasvoivat kokoa ja pellot laajenivat. Myös Aatelin linnaa kohennettiin ajanmukaiseksi. Yhteen keskisaleista rakennettiin kirjastohuone, pihaan perustettiin puutarha ja linnan tykit uusittiin. Linnanherra Petrus Henrikinpoika kutsui taas ratsumiehiään yhteisiin harjoituksiin, ja kun päivä kääntyi iltaan, istui hän vielä yömyöhään tornihuoneessa kymmenen kokeneen kumppaninsa kanssa muistelleen Saksan vuosia.
Yhä tiukempi oli valtakunnan ote Oulujärven alueelle. Viljelijöiden ja sotilaiden lisäksi kruunun virkamiehet alkoivat juurtua entiseen erämaahan. Koko suuri Kajaanin vapaaherrakunta siirtyi läänityksenä Suomen kenraalikuvernöörille, kreivi Pietari Brahelle. Brahe vieraili myös Vuokatissa ja toi terveisiä kruunun kuulumisista linnanväelle. Kuningatar Kristiina suosi oppineita hovissaan ja oli kutsunut muuan Rene Descartesin sitä levittämään. Raukkaparka ajattelija oli vain tottumaton Pohjolan ilmaan ja oli sairastunut ja kuollut pois, Brahe murehti Petrus Henrikinpojalle.
Pietari Brahe viipyi Vuokatissa viikon ja toivoi saavansa tulla virkistäytymään sinne aina kiireiltään. Kajaanin linnasta Brahe suunnitteli itselleen hallinnollista keskuspaikkaa, sillä sieltä olisi lyhyt matka Aatelin linnaan. Näin suunnitteli kreivi Brahe ja linnanherra toivotti hänet aina tervetulleeksi.
Korkea-arvoisat vieraat olivat vuosikymmenien ajan tuttu näky Aatelin linnassa. Jo harmaantunut Petrus Henrikinpoika sai isännöidä pitoja sotamarski Jaakko de la Gardien leskelle, Ebballe. Hänen vierailunsa piristi paitsi linnan väkeä myös puutarhan hoitajaa, sillä leski toi tullessaan uusia kasvinsiemeniä. Tarmokas Ebba oli käynyt tutustumassa rannikolla miehensä kunniaksi perustamaansa kaupunkiin Jacobstadiin ja oli samalla kerännyt tietoa suomalaisista yrteistä ja hyötykasveista. Ensimmäistä kertaa kasvoi Vuokatissa linnanpihan puutarhassa retiisiä ja maa-artisokkaa. Sotamarskin lesken kunniaksi linnanherra nimesi keskisalin kirjastohuoneineen Ebban nimeä kantamaan.
Kunniakkaan soturin Petrus Henrikinpojan aika maan päällä päättyi harvinaisen rauhan aikana. Uusi kuningas Kaarle X Kustaa nimesi Jaakko Grappen uudeksi linnanherraksi Aatelin linnaan. Grappe oli sukua Kustaa Vaasan puolesta Suomessa taistelleelle Niilo Grappelle. Lienevätkö tulevat taistot olleet jo uuden kuninkaan mielessä, kun hän valitsi linnanpäälliköksi osaavan ja urhean soturin sekä vahvisti linnan varusväkeä. Juron mutta tehokkaan näköinen kuningas teki pikaisen tarkistusmatkan Vuokattiin. Kuningas teki linnanherraan suuren vaikutuksen. Kaarle kuningas ja Jaakko Grappe kävivät linnan tornissa perusteellisen keskustelun itärajan puolustuksesta. Kaarle X Kustaa aikoi ratkaista asein Puolan ja Venäjän ongelman, mutta pelkäsi venäläisten iskua Suomeen samaan aikaan kun hän johdattaisi armeijansa etelään.
Kaukonäköinen kuningas oli oikeassa. Juuri kun hänen joukkonsa olivat kiinni Puolassa, venäläiset iskivät kahtena joukkona Suomeen. Pohjoinen joukko kulki Aunuksen kautta Pohjois-Karjalaan. Lieksan talot paloivat ja menestyksestään huumaantunut sotajoukko eteni kohti Kajaanin linnaa. Vaan pieni oli joukko, joka Kajaaniin asti pääsi, sillä kovaa veroa peri Jaakko Grappe miehineen joka askeleelta, jonka venäläiset ottivat kruunun maalla. Grappen sissit vangitsivat kolme miestä ja toivat heidät kuultavaksi Aatelin linnaan. Hämmästys oli suuri, sillä kaksi miehistä oli Ruotsin kruunun alamaisia, mutta kreikkalaista uskoa tunnustavia ja omasta halustaan he olivat liittyneet venäläisten joukkoon. Kauhea pamaus keskeytti linnanherran pohdinnan, sillä venäläisjoukko oli päässyt yllättämään partioretkeltä palanneen varusväen. Kanuunoiden yhteislaukaus oli murtanut yhden linnan torneista. Kolme muuta tornia vastasivat vihollisen tuleen ja venäläiset pakenivat kauhuissaan yöhön.
Viimein tulivat kuninkaan apujoukot ja venäläinen sai pitkin rajalinjaa todeta Ruotsin aseet vahvemmiksi. Kostoa peläten ortodoksit muuttivat pois raja-alueilta syvälle Venäjälle. Hyökkäys oli ollut hyvä varoitus, sillä se oli osoittanut miten pitkän rajan linnoitukset ja varusväki on pidettävä hereillä ja kunnossa. Mutta kuningas tarvitsi miehiä kipeämmin Tanskaa vastaan käydyssä sodassa, sillä Kaarle X Kustaa piti tätä maata ikuisena uhkana Ruotsille.
Jatkuva rintamalla olo vei Kaarle X Kustaalta terveyden. Mies oli parhaassa iässään, kun hän sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli. Linnanherra Jaakko Grappe ampui kunnialaukaukset kanuunoilla ja nimesi tornihuoneen, jossa he olivat käyneet pitkän keskustelun, kuninkaan nimeen.
Jälleen Ruotsissa oli alaikäinen perijä. Kaarle X Kustaan poika oli vasta neljävuotias, kun hänen isänsä kuoli vuonna 1660. Holhoojahallitus otti vallan käsiinsä ja valtakunnan kansleriksi nousi marski Magnus de la Gardie, Ebban ja Jaakko de la Gardien poika. Magnus oli seurannut äitiään hänen matkoillaan Suomessa ja tiedusteli heti viran saatuaan Jaakko Grappelta linnan tarpeita. Kruunun varoista valtiokansleri lupasi korvata linnan korjaustyöt ja varustaa rajan sotilaat. Tästä ilahtuneena linnanherra nimesi korjatun tornin kantamaan hyväntekijän nimeä, sillä harvassa olivat Tukholman virkamiehet, jotka rajaseudun tarpeita yhtä hyvin huomioivat.
Rauha lepäsi jälleen rajaseudun yllä, mutta Jaakko Grappe ahkeroi linnan parissa. Muurarimestarit ja kirvesmiehet saivat valtiokanslerin rahatoimitusten ansiosta kunnon korvauksen työstään. Linnanherra pystyi myös maksamaan harjoituksiin osallistuville ratsu- ja nostomiehille pientä palkkaa. Jaakko Grappe suunnitteli linnoitetun etuvartioaseman rakentamista Tenetinvirran varrelle ja kirjoitti marski Magnus de la Gardielle raha-anomuksen tarvetta varten. Vaan ei herunut enää rahaa kruunulta lisärakennuksiin, sillä kovin oli tyhjä valtakunnan kassa. Valtio ei ollut pystynyt maksamaan sotamiehille neljään kuukauteen palkkaan ja laivat seisoivat puolivalmiina telakoilla, koska kruunulla ei ollut rahaa maksaa niiden rakentamista loppuun asti. Rahojen sijasta Aatelin linnaa ja sen päällikköä pyydettiin ilmoittautumaan Pommerin sotaretkeä varten. Uusi linnanherra oli jo matkalla vapauttamaan Grappen sotaretkeä varten.
Tässä vaiheessa minä, Eerik Sture, astuin mukaan tarinaan. Kuningas Kaarle XI komensi kruunun asevoimien pyyteettömän palvelijan tarkastusmatkaltani Oulusta Vuokattiin. Tehtäväni oli olla toistaiseksi Aatelin linnan päällikkö, sillä Jaakko Grappea ja hänen ratsumieskomppaniaansa tarvittiin toisaalta. Linnan varusväen muodostivat 20 muskettimiestä ja 10 keihäsmiestä. Grappe oli tehnyt esimerkillistä työtä johtaessaan linnan korjauksia, sillä kulmikkaasta ulkomuodostaan huolimatta linna kykeni vastaamaan vihollisen haasteeseen erinomaisesti sijoitetuilla ja ulottuvilla tykeillään. Linna oli rakennettu hyvään paikkaan, sillä vaaran jykevä kylki suojeli sitä takaapäin ja vesistöt rajoittivat vihollisen liikkeitä ohjaten joukot tornien ampumasektoreihin. Nukuin ensimmäisestä yöstä lähtien syvästi ja hyvin linnanherralle varatussa ylellisessä huoneistossa.
Asemani linnanpäällikkönä ei ollut pelkkää lomaa. Tein pitkän kiertomatkan alueelle tutustuen omin silmin elintärkeisiin kulkuväyliin ja vesireitteihin. Linnan varusväki perehdytti minut tarkoin alueeseen ja sen rehteihin ihmisiin. Tarkastusmatkan jälkeen kirjoitin uuden kirjeen valtiokanslerille. En anonut uudelleen rahaa jo hylättyyn etuvartiohankkeeseen, jota toki pidin Jaakko Grappen tavoin tarpeellisena, vaan liitin oheen piirustuksen uudesta etumuurista ja sitä ympäröivästä toisesta vallihaudasta. Linnan puolustusrakenteiden parantaminen oli erityisen tärkeää nyt, kun varusväkeä oli vähemmän. Magnus de la Gardie lupasi esitellä hanketta kuninkaalle, mutta hän toivoi minun olevan kärsivällinen hankkeen suhteen ja tekeväni parhaani rakennustarpeiden ja työmiesten hankkimiseksi linnan lähistöltä.
Istuimme iltaa linnassa sotkamolaisten isäntien kanssa ja puimme suunnitelmaa linnan puolustuksen parantamiseksi. Isännät ehdottivat, että jos heidän talonsa vapautetaan väenotosta, he rakentavat etumuurin ja vallihaudan ja sitoutuvaan antamaan sotatilanteessa linnan puolustamiseen 50 miestä. Kuningas tarttui ehdotukseen ja lähetti sekä Kajaanin että Vuokattiin talonpoikien ehdotusta puoltavan kirjeen.
Seuraavana keväänä 1681 aloitimme suunnitelmani mukaisesti etumuurin ja toisen vallihaudan rakentamisen. Työ eteni kuulaassa ja aurinkoisessa säässä nopeasti. Miehet eivät velttoilleet velvollisuuksiaan täyttäessä, sillä tarinat vainolaisista olivat tuttuja erämaiden asuttajien suoraselkäisille jälkeläisille.
Ja niin olemme nyt tässä hetkessä. Aatelin linnan varustukset kohoavat uljaampana kuin koskaan. Yhä useampi savu nousee entisen rajamaiden laaksoista kohti taivaan sineä ikuisena osana Ruotsin valtakuntaa. Vainolainen älköön enää koskaan jalallaan astuko tälle maaperälle.
Linnanherra Eerik Sturen kertomuksen 1682 jälkeen tapahtunutta:
1691 Kajaanin rajavoutikunta muodostetaan. Siihen kuuluvat Paltamon ja Sotkamon pitäjät.* ”Ja tämä rauha tulee mahtavimman kuninkaamme ja koko Ruotsin valtakunnan ja suuren herran, tsaarillisen korkeuden väen kesken niin pitää, ettei Ruotsista, Suomesta, Virosta tai Lapista tai Kainuusta, eikä mistään niistä linnoista, jotka sijaitsevat eri kohdin pitkin rannikkoa kaikkialla Ruotsin valtakunnassa, minkäänlaista sotaa eikä myöskään vahinkoa aiheuteta Suurelle Novgorodille ja Novgorodin linnoille.” Ote Täyssinän rauhansopimuksesta 1595
